Elämäni koira, Kaapo, Damirazin Iloinen Irtopiste on poissa.
Eilen päivitin Kaapon blogia, kai viimeistä kertaa.
Villikon tempaukset.
Pystyin vihdoin tekemään sen, kun Kaapon poismenosta tulee nyt kaksi kuukautta aikaa.
Tosin tänä aamuna luin uudelleen tuota kirjoittamaani blogitekstiä ja itkin silmät päästä.
Tämä ikävä, suru ei tunnu helpottavan.
Meillä oli Koirapojan kanssa hyvä yhteinen elämä.
Kuljimme niin elämän ylä- kuin alamäet yhdessä.
Erot, rakkaudet, elämän heittelyt, sairaudet, ilonaiheet, työt ja arjet ja muutot, joita oli tämän kymmenen vuoden aikana monta.
Minun rauhaton sieluni, joka ei osaa asettua paikoilleen.
Koirapojan rakkaus oli ehdoton, vahva ja kokoajan läsnä.
Tapahtui mitä tahansa, Koirapoika oli siinä.
Koirapoika on nytkin siinä.
Luonani, uurnassa.
Olen aina vain laiska kirjoittaja. Vaikka kirjoittaminen on yksi asioista, jota olen aina rakastanut, ei se nyt vaan tunnu sujuvan enää säännöllisesti.
Ennen päivitin blogejani melkein joka päivä ja rakastin sitä, mutta sitten tuo surullisen kuuluisa kesä 2012 toi siihen stopin.
Tuo häijy, kiero ja sumeilematon ihminen, joka oli päättänyt tehdä minusta syntipukin päästäkseen viemään huomion pois omasta sotkustaan, sai vedettyä minut mukaan siihen oikeen kunnon sotkuun, joka kummittelee yhä vieläkin taustallani, vaikka maineeni lopulta puhdistuikin, jätti se ikävän kaiun kaikkeen tekemääni vielä tänäkin päivänä. Tosin, enpä tiedä, olenko tuosta edes oppinut mitään. Aina vaan hakkaan päätäni seinään, yhä uudelleen ja uudelleen.
Tässä on sitten viime syksyn tapahtunut niin paljon ja kaikenlaista.
Eikä niistä vähäisin kai ole ollut se kun huomaa, että ihminen jota olet rakastanut ehdoitta ja jonka mukaan olet lähtenyt uskoen rakkauteen ja loppuelämän onneen, paljastuu joksikin, jota et enää tässä elämässä olisi halunnut kohdata.
Minulla on oiva kyky saada raivoisat, sekopää ex-puolisot kimppuuni.
Niin kävi nytkin.
Ystävätär sanoo, "olet hullumagneetti", eikä kai siinä ole mitenkään väärässä.
Viime syksyn juoksin terapiassa, koettuna keskivaikean akuutin stressireaktion miehen exän aiheuttamana, yrittäen saada selvyyttä tähän, mikä on se syy, että vedän näitä epävakaita persoonia puoleeni.
Olen etsinyt syytä itsestäni ja löytänytkin, tämän äärettömän herkkyyteni.
Tämä on jo toinen terapiassa kulkeminen, vuonna 2006 kävin ensimmäiset kerrat psykiatrilla, etsimässä syytä itsestäni, muiden käytökseen.
Minulla on kumma tapa, syyttää itseäni, jos reagoin toisten hyökkäyksiin, niinkuin reagoin.
Ei minusta ole sitä "vikaa" löytynyt kummallakaan kerralla, kuin tosiaan tämä ääretön eritysiherkkyyteni, lukea ihmisten todellisia luonteita, todellisia ajatuksia ja reagoida niihin.
Tuntuu, niin turhauttavalta lukea, miten Erityisherkkyys pitäisi kääntää voimavaraksi, eikä kukaan puhu tästä, sen kielteisestä, negatiivisesta puolesta.
Siitä, miten se tekee sinusta "hullumagneetin".
Eikä toki kaikkien kohdalla varmaan näin käykään, he osaavat hallita herkkyyttään. Itselle tämä on koko ikäni ollut vaikeaa, olen niin satalasissa-ihminen, että pysähdyn aina vasta nokkakolariin.
Mitäkö elämäni on tänään?
Olen oikeastaan aika onnellinen, etten enää tuhlaa sitä ylitsepursuavaa rakkauttani siihen (häneen), joka on minulle petollinen.
Asun edelleen miehen kanssa, enkä täältä näillä näkymin ole edes minnekään lähdössä.
Ihan hyvä minun on tässä olla, sietäköön nyt kun minut tänne puoliväkisin raahasi rakkaitteni luota. Kosikin silloin, varmuudeksi, ellei muuten minua olisi mukaansa saanut lähtemään. Myönnän toki, että olin hulluna rakkaudesta ja täysin harkintakyvytön, ettei minua paljon tarvinnut suostutella tänne lähtemään. Kuvittelinhan vihdoin löytäneeni sen oikean ihmisen, isolla sydämellä.
Ehkäpä siksi tämä pudotus, kun se tuli kirpaisikin yllättävän lujaa.
Toki minut on uhattu heittää täältä "pellolle" jo useasti ja viimeinen niitti taisi olla se, että menin puhumaan poliisille, miten miehen tytär viime kesänä pyysi miestä tappamaan minut. Kerroin myös muut uhkailut. Samoin olen pakotettu miehen exästä tekemään tutkintapyynnön poliisille. Omituista kyllä nuo "häivy täältä" tulee aina silloin, kun uskallan olla jostakin asiasta eri mieltä. Sitten väliajat ollaan taas niin hyviä ja rakastavia ja tuodaan melkeinpä kuu taivaalt eteeni.
Niinpä-
Minä kun luulin, jo päässeeni näistä oikeusjutturumbista sun muista, mutta näemmä elämäni on aina vaan kuin keskinkertainen saippuasarja, johon tehdään pienellä budjetilla lisäosia.
Tälläinen minä olen, oman elämäni "Matti Nykänen".
Mieshän raivostui minulle, kun Matin kuoltua totesin, että mitä ilmeisemmin Mattikin oli erityisherkkä.
"sekö muka oikeuttaa riehumaan puukolla ja sekoilemaan....."
Ei ymmärtänyt, että meidän on vaikea kestää muun maailman paineita. Eihän toki erityisherkkyys oikeuta toimimaan väkivaltaisesti tai muutenkaan, sitä en puolustele, sillä itse en ole koskaan ollut väkivaltainen, en ole harrastanut edes tuota miehen ex:än harraastamaa uhkailua, mutta meihin vaikuttaa ympäröivä elämä niin paljon voimakkaammin, kuin ns. normaaleihin.
Viime kesä oli todella raskas. Elokuun lopulla sairastuin.
Kun kohdallesi osuu jokin, joka todetaan harvinaiseksi se
pysäyttää.
Leikkaussalihoitaja täällä totesi tehneensä 20 vuotta työtään ja
ensimmäistä kertaa törmänneensä kyseiseen sairauteen.
Selvisin, ainakin tällä kertaa. Toki pelko puserossa polttaa
edelleen ja reagoin jokaiseen ei-normaaliin tuntemukseen.
Oman osansa tähän toi vielä se, että tuon sairastumisen myötä
löytyi syy muulle voimattomuudelleni.
Se ei johtunut
pelkästään henkisestä kuormittumisesta, jota koin miehen exän hyökkäilyistä ja
toimista, vaan minulla todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta marraskuussa.
Syynä pohjalla
löytyi autoimmuunisairaus, hashimoton tyreoidiitti.
Ei enää tarvinnut
ihmetellä, miksi nukuin 8-9 tuntia öisin ja herätessä olin silti täysin
voimaton.
Tämähän
tarkoittaisi normaalisti sitä, että saisin tyroksiinilääkityksen, mutta sovin
lääkärini kanssa, että saan olla ensin vain tarkkailtavana, mihin suuntaan
vajaatoiminnan arvoni alkavat liikkua.
Tein 2.1. 2019
elämäntaparemontin, tai toisinsanoen palasin siihen vanhaan elämäntyyliini,
jota noudatin ennen miehen tapaamista, vielä syksyllä 2016.
Muuten annoin
syömisteni jatkua kuin tähänkin asti, sillä olen aina syönyt pääosin
terveellisesti, lukuunottamatta heikkouttani sokeriin.
Nyt jätin
kokonaan pois kaiken lisätyn valkoisen sokerin, tämä sisältää myös tuotteet
joissa on maininta glukoosista, dektroosista jne. Samoin valkoinen vehnä jäi
pois ruokavaliostani.
Kun oltiin
helmikuussa, siis vajaa 3 kuukautta ensimmäisistä kilpirauhaskokeista, oli
kaikki arvoni viitteissä ja olo oli kohentunut huomattavasti.
Toki
thyreoidiitti siellä pohjalla on edelleen, mutta miten aktiivisena, ainakin
tuon hetkisten kilpirauhasarvojen mukaan, melkoisen hyvin hallinnassa sekin.
Nyt nukun 7-8
tuntia yössä, enkä ole enää väsynyt.
En koe
tuntevani mitään muitakaan vajaatoiminnan oireita.
Jos olin tänne
muutettuani ihmetellyt äkkinäistä painoni nousua, sillä sain tuolloin puolessa
vuodessa lähemmäs 15 kiloa painoa lisää, alkaa sekin olla menneen talven
lumia.
Nyt 4,5 kuukauden
jälkeen painosta on tippunut 10,5 kiloa.
Enkä ole pitänyt
edes diettiä, sillä tämä mitä teen, on elämäntapamuutosta, enkä tingi mistään.
:O)
Meillä
herkutellaan edelleen säännöllisesti, kuten kuvista näkyy.
Nyt vain ilman
valkoista sokeria ja vehnää.
Toivonkin, että tämä
blokikirjoitukseni olisi jälleen päänavaus kirjoittaa näitä ajatuksiani tänne
ylös itselleni ja samalla myös teille luettavaksi.