Elämää rennolla otteella. Olen runoilija,kirjoittaja ja käsityöläinen. Oman elämäni lifestyleä, tunteella ja pienellä budjetilla.

Helmikuu huristaa


Pitkästä aikaa kirjoittamassa.
Helmikuukin tätä uutta vuotta huristaa jo melkoista vauhtia eteenpäin.
Reippaasti syksyllä aloittelin tätä uutta blogia, mutta niin se vain jäi tuossa joulukuun hulinassa, kun elämä alkoi rytisten jytistää kunnon vauhdilla eteenpäin.

Paljon on tapahtunut ja paljon tulee vielä tapahtumaan.
Kaikkineen tunnun eläväni  juuri nyt parasta aikaa.



Nuoremman "poikasen" nimipäiviä vietettiin tämän kuun puolella Somerolla, viikon myöhässä varsinaisesta ajankohdasta.
Leipasin häthätään tarjottavaksi laskiaispullia, vaikka laskiaiseen vielä aikaa onkin.
Itsekin sorruin siis sokeriin ja vehnään, joita kuitenkin pääsääntöisesti yritän välttää.
Ihan niin tiukkaa tatsia en enää ole pitänyt, mitä viime syksynä, vaan herkuttelu jäätelöllä ja karkillakin on silloin tällöin sallittua.




Jos oli poikasen nimpparit, niin samaan kasaan ajoittuu myös mamman kahden pienen tytön tyllerön, eli lapsen lasten nimpparit.
Ei ihan peräkkäisinä, mutta päivän välillä on nimet näillä ihanilla tyttösillä.
Mamma ompeli viemisiksi/lahjoiksi kummallekin kolme uutta pipoa, jotka olivat toivomuslistalla tarpeellisina.



Muuten elämä soljuu omaa rataansa.
Siihen kuuluu paljon rakkautta ja vieläkin enemmän rakkautta.

Elän siis elämäni yhtä parhainta jaksoa joka toivottavasti venyy loppuelämän mittaiseksi.
Rinnallani kulkee mies, joka yhdellä lauseella kuvattuna mahtuu tähän:
"Hän on se, jota koko tähänastisen elämäni olen odottanut".



 Eiliseen, tiistaihin mahtui vispipuuron teko ilman teollista, valkoista sokeria.
Punaherukkaa ja mansikkaa.
Makeuden puuroon sain tuosta mansikasta, lorauksesta hunajaa ja yhdestä soseutetusta banaanista.
Illemmalla leipasin vielä rouheisia, speltti-ruislesesämpylöitä.
Vaikka vehnää vältänkin on joskus ihan mukava sortua siihenkin.
Tosin vatsa kiittää ja osoittaa sen ylenpalttisella pömpötyksellään...
Eipä ainakaan tee mieli nyt katsella sivuprofiiliaan peilistä.


Ikä vaan valitettavasti taitaa tuoda noita kiloja kroppaan, kun aineenvaihdunta pakostakin hidastuu.
Sokerista olen nyt pääsääntöiseti luopunut, mutta terveyden takia, en kilojen.
Vaan olen minä sitä itseeni tässä vuosien saatossa ahtanutkin.
Toivon vaan, että vielä ei ollut liian myöhäistä vähentää.
Vaikka elämä on aina ollut suurinpiirtein terveellistä, on tuo sokeri se iänikuinen heikkouteni ollut tähän asti.
Suklaata, karamelliä, jäätelöä, niitä olen kaksin käsin itseeni ahminut.
Ja ne määrät, mitä itseeni olen sitä ahtanut, ei varmaan edes kuulosta uskottavalta, sillä painoa edelleen monta kymmentä kiloa alle 100.
Olenkin todennut, että sillä määrällä jota itseeni herkkuja olen ajanut, joku toinen olisi kolme neljä kertaa isompi kooltaan.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti