Naistenpäivää

Älä hehkuta minulle naistenpäivää.

Kun vuoden jokaisena muuna

364:nä päivänä unohdat olemassaoloni.

Olen sinulle itsestäänselvyys.

Kodin kalustoon kuuluva ominaisuus.

Pakollinen paha,

joka ei osaa koskaan tehdä

mitään oikein.

Näyttää nyreää naamaa,

Eikä anna vaikka miten kinuat,

Valittaa juomisestasi ja lattialla

lojuvista sukistasi.

Olen se, jolle heilutat nyrkkiä

nenän edessä 

tai tartut

kipeästi ranteisiin.

Älä tule sanomaan minulle

mitään naistenpäivästä.

Sillä ainut mitä minä toivon,

on ihmisarvo silmissäsi.

Olen varmaan tässäkin asiassa taas HYVIN erikoinen.

En jaksa hehkuttaa, tai riemuita tästä Naistenpäivästä ruusuineen, tulppaaneineen, suklaineen tai lahjoineen. Siitä kenen mies muistaa vaimoaan/tyttöystäväänsä kekseliäimmin tai kalliimmin.

Edes se ruusupuska omalla pöydällä ei vaikuta ajatuksiini siitä, että varsinainen naistenpäivän merkitys meillä on jotenkin kuin unohtunut tämän kaiken kaupallisuuden taakse.

Edes pikku hemmottelu ei saa mieltäni myönteisemmäksi sen suhteen, minkälainen kaupallisuuden ilmentyvä tästä naistenpäivästä meillä on tehty.

Eikä todellakaan minun, naisyrittäjänä tulisi sanoa näin, sillä edistäähän Naistenpäivä myös minun tuotteitteni myyntiä.

Toki jokainen nainen on naisena olemisen päivänsä ansainnut.

Mutta miksi siitä täytyy meille kerran vuodessa muistuttaa?

Eikö sen pitäisi olla itsestään selvyys, että naisina olemme olemassa?

Että joka ikinen päivä on myös naistenpäivä?

Että meillä tulisi olla tasavertainen asema tässä yhteiskunnassa?

Että meidän tehtävänämme EI ole seisoa miesten takana, vaan rinnalla?

Toki onhan olemassa erikseen Isänpäivä, Äitienpäivä, miksei siis Naistenpäiväkin?

Mutta onko lopulta niin, että viettämällä vartavasten Naistenpäivää, osoitamme paikkamme edelleen olevan siellä miesten takavasemmalla, eikä seisomassa tasa-arvoisina miestemme vierellä?

"Miestenpäivä" ainakin, mikäli sellainen kalenterissani olisi, saisi sen kalskahtamaan hieman siltä, että "säälitään nyt miehiämme, poloisia raukkoja ja vietetään tänään päivä heidän vierellään, heitä rapsutellen ja lahjoen".

Kyllä meidän kaikkien ja varsinkin parisuhteessa, tulisi huomioida kumppanimme, läheisemme, mies tai nainen vuoden jokaisena päivänä. 

Naistenpäivän  tarkoitus ainakin minulle on enemmän kuin naisten kerran vuodessa muistaminen, tai lahjominen.

Päivän hehkuttaminen toinentoisillemme.

Minusta tulisi muistaa se, että päivän perimmäinen tarkoitus on ollut, että kummatkin sukupuolet ovat tasa-arvoisia yhteiskunnassa. 

Taistelu naisten oikeuksien puolesta. Ei se, että vain yhtenä päivänä onmeidän oikeutemme saada se kukkapuska.

Meillä täällä Suomessa ollan tässä asiassa todellisia edelläkävijöitä, vaikka paljon korjattavaakin varmaan edelleen löytyy.

Itse toki olen sen verran vanhoillinen ja katson, että kaikkea ei tarvitsekaan tasa-arvoistaa. 

Tästä lausumasta varmaan saan huutia kasapäin, mutta varmaan sen silloin olen ansainnutkin, mikäli näin käy.

Olen toivoton valittaja

Tässä on oltu nyt toista viikkoa autotta ja suht hyvin on mennyt.
Oltiin edellis viikonloppuna Forssassa viemässä mun auto tytölle, kahdella autolla ajeltiin peräkanaa. Nyt on vain miehen auto käytössä. 
Hyvin tämä elo tosin yhdelläkin autolla tuntuu sujuvan, ainoa ongelma tietysti on nuo hänen pitkät tulossa olevat työreissunsa.
Sitten olen täällä kotona jumissa jos jotain tulee, mutta onneksi kuitenkin kauppaan vaikka kävelee, jos tarvetta.
                                  *************** Pikkutytöt tilasivat tuossa taannoin mammalta hernepusseja leikkeihin ja kiikutin ne samalla reissulla. Ompelin edellisenä päivänä pikaiseen ja vaikka itse sanonkin, niin ihan näpsäköitä näistä tuli.

Olen pitkin syksyä täydentänyt retrokankaiden varastoa, mutten vielä ole sen kummemmin raaskinnut niihin iskeä saksia kiinni.
Nyt oli sen aika.
Kivan pirtsakoita hernepusseja näistä syntyikin, molemmille kuusi, 12 yhteensä.

Kun vielä kasasin pussit puuvillalangasta virkkaamaani verkkokassiin, joka tuon painolastin alla sanomattakin venyi ja paukkui, oli mukava vieminen valmiina. 

Enpä ole tainnut muuten tätä vielä sen laajemmin esitelläkään.
Pölyinen aarre.
Miehen mummon vanha poljettava Singer. Tämä on ollut jonkinlainen juhlamalli värikkäinen maalauksineen, jotka ovatkin muuten erinomaisessa kunnossa, ei kuluman kulumaa missään.
Kone ansaitsi tulla pelastetuksi takkahuoneen nurkasta, jonne sen miehen ex oli piilottanut. 
Nyt kone pääsee arvoiselleen paikalle kotonamme.

Tässä on mennyt kirjoittamatta pitkä tovi. On vain tuntunut siltä, ettei ole ollut mitään sanottavaa.
Jotenkin toivon, että pikkuhiljaa alkaisi palata tuo kirjoittamisen palo, edes jonkinmoinen. On niin turhauttavaa.
Kaikki vaan on niin sekaisin kotona. 
Ja tällä sekaisin ololla tarkoitan kodin järjestystä, sisustusta, siisteyttä.
Olen niin koko elämäni tottunut siistiin tasapainoiseen, harmoniseen järjestykseen kotona. Siihen, että kotonani on kaunista ja siistiä.
Nyt olen kohta asunut vuoden yhdessä elämäni rakkauden kanssa.
Minä, joka olin vannonut, etten ikinä enää asu kenenkään kanssa. Enkä ikinä enää muuta, en ikinä sovittele tavaroitani jonkun toisen tavaroiden kanssa yhteen, enkä ikinä enää....

Niin.
Ikinä ei pitäisi sanoa
Ei ikinä.

Täällä olen kohta ollut vuoden. Rakastanut ja vihannut. 
Rakastanut miestä ja vihannut olosuhteita.
On ollut hirveä järkytys asettua toisen naisen jalanjälkiin, varsinkin kun se jalanjälki on mikä on. Sellaisen ihmisen kotiin, joka ei ole välittänyt sen taivaallista kodin siisteydestä tai muusta kotiin liittyvästä.

Vaikka mies olikin jo ehtinyt asua kotia hetken yksinään joka paikassa oli kasaantuneena vuosien pölyt, rasvat ja liat. Entinen lastenhuone oli täynnä kaikenlaista romua, halpaa roinaa pilvin pimein, rikkinäisiä tavaroit, haalimalla haalittuja ilmaistuotteita ja se pölyn määrä johon kaikki oli kuorrutettu.
Nyt olen sentään jo saanut siivottua ja asettunut työhuoneeni kanssa noihin tiloihin, mutta tuskaa, hikeä ja kiroiluakin se on vaatinut.

Yläkerrassa meillä on kolme makuuhuonetta, yhdessä nukumme, yhdessä on työhuoneeni ja yhdestä on rakentumassa treenihuone. Miehen työhuone on rakennettu kohtalaisen kokoiseen vaatehuoneeseen.
Täällä oli myös keittiö, kodinhoitohuone, varasto tai suoraan sanottuna kaikkialla oli ihan käsittämätöntä roinaa ja rihkamaa.
Enkä nyt puhu miehen tavaroista, työkaluista yms. niitäkin on pilvin pimein, mutta tämä mitä täältä olemme hävittäneet on ihan suoranaista skeidaa.

Enpä ole tosin itsekään ilman romua ja roinaa matkaani matkannut, sitä minullakin riittää ja auta armias miten on tullut hampaita kiristeltyä kun on tuota minun tavaramäärää yrittänyt tänne sovitella ja hävittänyt olenkin omia tavaroitani nyt ties miten paljon ja hävitettävää riittää edelleen. Mutta pääsääntöisesti itse yritän saada kotiin tavaroilla harmoniaa ja tasapainoista ympäristöä, kerään ja panostan yhtenäiseen sisustukseen, en hamstraa romua romun vuoksi vaan haalin tavaraa siten, että se soveltuu jo oleviin tavaroihin.
                           ************* Yläkerran vessa oli täydellinen tyrmistys. Seinät täynnä vuosien suihkuteltuja hiuslakkoja, lämpöpatterin välit täynnä punaisia hiuksenpätkiä ja jopa kaapissa sisällä ihan järjetön määrä pölyä, jota edes ensin en ymmärtänyt pölyksi. 
Ihmettelin vain mitä talkkia kaappi on täyteen kaadettu, kunnes selvisi, että vuosien pölyt siellä olivat jymähtäneinä kiinni saranoihin ja pintoihin.

Olen ollut niin tyrmistynyt tästä kaikesta.
En vaan millään tasolla pysty ymmärtämään miten joku nainen kykenee elämään tuollaisen törkyn keskellä.

Ehkä kaiken huippu oli kaksi pakastinkaappia. Hävitimme viime kesänä sieltä vanhaa tavaraa, yli-ikäisiä marjoja suurimmaksi osaksi yli 30 litraa. 
Eikä tuo mitään, jos marjat olisivat olleet pari vuotta vanhoja, mutta kaapeista löytyi pääsääntöisesti 5-8 vuotta vanhaa tavaraa, joka todellakin on jo käyttökelvotonta.
Sama linja jatkui muiden elintarvikkeiden kanssa. Eikä kyse ollut siitä, että ne olisivat miehellä vanhentuneet, niissä oli päiväykset paukkuneet jo vuosia ennen heidän eroaan.
Olin täysin tyrmistynyt, miten joku kykenee tuollaiseen taloudenhoitoon.

Mies sanoo, että hänen mielestään "aina siivottiin" ja, että hän se oli enemmän kotona, kun toinen oli aina töissä.
Ilmeisesti, mutta pelkkä lattioiden imurointi ei minun ymmärrykseni mukaan, tuskin kovin monen muunkaan, ole siivousta. Ja täällä ympärilleen katsellessa ei tarvinnut kummoinenkaan siisteysintoilija olla, kun pystyi sanomaan, että kotia oli pyörittänyt ihminen, jolla ei ollut siisteydestä mitään käsitystä.
Matotkin oli tullessani teipattu lattiaan kiinni. En edes uskalla arvaillaa, milloin joku olisi niiden alta imuroinut. Saatika milloin matot oli käytetty ulkona.


Itse olin aikoinaan kahden lapsen yksinhuoltaja, tein täysipäivätyötä, istuin kaupunginvaltuustossa, -hallituksessa,-lautakunnissa, kävin koulutuksissa, kokouksissa. olin muutaman sadan työntekijän pääluottamusmies ja olin kokoajan menossa, eikä kotini ollut ikinä sekaisin tai likainen. Kyllä meitä vain on eri naislajeja, törkyisiä ja niitä jotka huolehdimme kodista ja elinympäristöstämme. Ja olen kaikenlisäksi itsekin vuosien saatossa yhä enemmän ja enemmän alkanut luistaa jatkuvasta siivaomisesta, mutta sen tiedän nyt mikä ero on törkyisellä ja perussiistillä. SE ero on suuri.

HUH
Että osaankin olla ilkeä. 
Mutta tämä on ollut minulle hirveä kulttuurishokki tämä vuosi, kun olen vähitellen yrittänyt saada meidän kodistamme asiallista ja siistiä.
Voiton puolella aletaan kohta olla, mutta kyllä tässä vielä hommaakin riittää.

Mitä tekee kananmunat kaiken tämän purkautumiseni jälkimainigeissa tässä lopputeksteissä?
Kuukausi sitten vasta tajusin, että saan oman kotikylän munia tilattua täälläkin asuessa. Vaahteramäen eggspress pysähtyy kerran kuukaudessa Kolmenkulman ABC:llä ja silloin meillä herkutellaa kunnon kananmunilla. Viime torstaina autolta lähti matkaan 90 munaa.