Elämää rennolla otteella. Olen runoilija,kirjoittaja ja käsityöläinen. Oman elämäni lifestyleä, tunteella ja pienellä budjetilla.

Elän Syödäkseni.... Syön Elääkseni.....









Aika ajoin sitä olisi kai itse kunkin syytä pysähtyä miettimään, mikä lopulta on se oma suhde ruokaan.
Vanha sanonta......
Niin....
Mitenhän se vanha sanonta nyt kohdallani menikään?
Elänkö syödäkseni?
Vai
Syönkö elääkseni?

Olen koko pienen ikäni( mikäs pieni tämä nyt enää on, kokonaista 54 vuotta??) ollut perso herkkujen perään. Herkkujen ja hyvän ruoan. 
Mikä kunkin itsensä kohdalla sitten mielletäänkin hyväksi ruoaksi. 
Oikeastaan en ole mikään himoruoanlaittaja, vaan vähän pakosta väkerrän mitä väkerrän. Kohdallani intohimo ei siis kohdistu varsinaisesti tuon ruoan valmistukseen, mutta se lopputulos, päämäärä, joka tuon aherruksen takana siintää..... Siinä on tavoittelemisen aihetta kerrakseen.

Rakkaani on aina ollut lihansyöjä. Itse taas olen ollut enemmän kasvisvoittoisen ruoan perään. Nykyisin meillä mennään aika fifty-fifty.... minäkin syön lihaa.... Toki vain vähän, mutta syön seurana kuitenkin.

Mutta herkut, ne maistuvat kummallekin ja niiden väkertäminen onkin perheessä se harrastus numero yksi.
Minusta tuntuu, että tämän vimman on jopa tyttärenikin perinyt minulta. 

Salaatit ovat myös se "minun juttu", niitä ei koskaan voi syödä liikaa.
Vähän tuhdimpi, mutta ah, niin makuhermoja hivelevä on tuo yksinkertainen tomaatti- mozzarellasalaatti ja paljon basilikaa joukossa.

Mutta mitä muuta ajattelin tänään ruoasta, kun päädyin tätä kirjoitusta aloittamaan.
Siis se suhteeni siihen?
On se tainnut vuosien saatossa jonkinverran muuttua.
Lapsena ja nuorena olin todella huono syömään ja hankala kaikinpuolin. Toki tätä jos kysyttäisiin juuri nyt mieheltä, niin olen hänen mielestään hankala tyyppi syömisen suhteen edelleenkin.
Olen nirso, ronkeli ja valikoiva.
Syön hitaasti, hartaasti ja todella pitkään.... Paitsi jäätelöä ja jälkiruokia.....  :O)

Söin todella nirsosti tuonne reilu parikymppiseksi, enemmänkin silloin maistuivat herkut. Olen tuon epäterveellisen valkoisen sokerin suurkuluttaja ollut aina.... 
Lukuunottamatta niitä muutamia hetkiä, kun olen ollut totaalisessa "sokerolakossa", mutta ne hetket eivät ole saaneet minua kuitenkaan muuttamaan elämäi suuntaa.
Limonadeja tai mehuja tosin en juo. Mutta makeiset, jäätelöt, pullat yms menevät alas hujauksessa. Syön niitä hartaasti ja paljon.

Minun muuten terveellisten ruokailutottumusteni vastapainona on aina ollut ääretön määrä herkkuja. 

Olen 172 pitkä ja painoin aina 56-57 kiloa.
Neljäkymmentä täytettyäni on painokin alkanut pikkuhiljaa salakavalasti hiipiä matkaseurakseni.... Kymmenen kilon nousu on saavutettu vuosien saatossa, enkä siitä lopulta ole yhtään pahoillani.

Mies sanoo, että jos hän olisi tavannut minut tuolloin, noilla kiloilla, en olisi hänelle kelvannut....Alipainoinen..... Kuuleman.
Liikkunut olen aina ainakin jonkinverran ja varmaan se onkin ollut se, miksi paino on kuitenkin näillä herkkumäärillä pysynyt kohtuurajoissa. Ja tottakai varmaan perimällä on jotain vaikutusta asiaan, sillä olen niin monesta suusta saanut kuulla ihmetystä syömisistäni ja siitä, etteivät ne minuun ole tämän enempää tarttuneet. Viime vuodet liikkuminen on kuitenkin ollut hyvin yksipuolista, lenkkeilyä koiran kanssa 7-10 kilometriä päivässä.

Elän syödäkseni.
Syön elääkseni.

Oikeastaan taidankin tehdä kumpaakin. :O)










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti