Elämää rennolla otteella. Olen runoilija,kirjoittaja ja käsityöläinen. Oman elämäni lifestyleä, tunteella ja pienellä budjetilla.

Hyvää tätä vuotta


Oikeen hyvää tätä päivää. 
Ollaankin jo suht pitkällä tätä uutta kuluvaa vuotta. Katselin, että viime keväänä, toukokuussa, uhkailin postauksessani ryhdistäytyväni ja tarkoitus oli taas alkaa blogata oikein uudella innolla.
Mietin nyt, monesko kerta tuo oli ja monesko kerta se oli kun olen epäonnistunut tavoitteissani.
Aika mones.
Ei kehtaa edes miettiä noita kertoja.

Tänään kuitenkin istun tässä, keittiön pöydän ääressä. Nokialla, jonne olen jysähtänyt.
Elämä kun ei ole niin yksinkertainen yhtälö. On huonoja ja vieläkin huonompia päiviä.
Mutta päivien, viikkojen ketjussa on myös niitä parempia ja vieläkin parempia päiviä.
Toki minulla viime aikoina on tuntunut enimmäkseen olevan noita "vieläkin huonompia".



En uskalla edes kelata taakse päin, montako kuukautta olen nyt kärvistellyt. Karkeasti ottaen vuoden, mutta oikein pahasti kärvistellyt viimeisen puoli vuotta.
Kärvistellyt minkä suhteen?
Selän.
Selän suhteen minulla on kai ollut ongelmia enemmän ja vähemmän koko aikuisiän.
Luulen, että kaikki sai alkunsa Salon Pahkavuoresta vuonna nakki, tai todellisuudessa tuo taisi olla vuosi 1986.
Olin sillon talvella 21-vuotias, kun koulusta ( opiskelin silloin Salon kotiteollisuus koulussa, ompelupuolella) lähdimme laskiaismäkeen Pahkavuoreen.
Mitä ilmeisemmin on ollut liikuntatunti, vaikka todellisuudessa minulla ei ole mitään muistikuvaa, että opetukseen olisi liikuntaa kuulunut.
Ehkäpä ei kuulunutkaan. Ehkä se oli vain jonkin muun oppitunnin katkaisu epätavalllisella tavalla, rentoutumis tarkoituksella, laskiaismäkeen lähtö.

No, kohdallani siitä kehittyi todellisuudesssa kaikkea muuta.
Kaverin kanssa samassa pulkassa, minä takana, pitkiä liukuja mäkeä alas ja meidän mitään tietämättä, juuri tuohon kohtaan mäkeä oli joku rakentanut melkoisen hyppyrin.

Siitä sitten laskimme pulkallamme ja minä takana ollut putosin ilmalennon päätteeksi suoraan pyrstölleni maahan.
Tässä kohtaa en edes muista, miten kävi kaverin, pysyikö hän koko tuon lennon ajan laskuvälineessämme, vai ei.
Mutta minua sattu, sattui todenteolla, kun koko runko tärähti voimalla maahan.

Seuraavista viikoista ei mielessäni ole enää mitään yhtenäistä muistikuvaa. Katkonaisia hetkiä sieltä ja täältä.
Seuraavana päivänä muistan "ryömineeni" kouluun, mutta jouduin poistumaan kuitenkin kesken päivän kotiin, kun oppitunnilla istuminen ei onnistunut.
Siitä ei ole minkäänlaista käsitystä, kauanko olen opetuksesta joutunut olemaan pois, mutta sen muistan, että kotona olen kärvistellyt sen kanssa, ettei kävely meinannut onnistua mitenkään päin.

Ei minua siihen aikaan saanut lääkäriin, ellei kuvainnollisesti ollut "pää kainalossa".
Enkä minä sen suhteen noista ajoista kovin paljon ole muuttunut.
Korkea kynnys minulla on edelleen marssia lääkärin pakeille.

Selkä vaivasi minua siitä asti aina satunnaisesti.
Oli juuri noita parempia aikoja ja todella huonoja aikoja. Joskus piti tiskatessakin huilata välillä, kun seisominen yhtäjaksoisesti ei onnistunut.

Toisen raskauden aikana sain lisäriesaksi iskiaksen, joka aika-ajoin äityi todella pahaksi.
Koskaan selkää ei kuvattu, vedoten ikääni.

Mutta jottei tämä nyt menisi kokonaiseksi itkuvirreksi, on pakko teodeta, että on minulla niitä hyviäkin aikoja ollut.
Varsinkin silloin, kun olen jaksanut treenata.
90-luvulla tein sitä todella aktiivisesti. 2000-luvun alussakin vielä kiitettävästi.
Kunnes sitten tuolloin 2010 sairastuin homeesta, muutettuani avioeron myötä homeasuntoon asumaan.

Niin paljon oireita, turhiakin oireita.
Miten paljon minulla olikaan ymmärryksen puutetta, oman terveyteni suhteen ja on edelleenkin.
Pitkän polun alussa tässä vasta ollaan, mutta nyt voin sanoa, että tiedän jo todella paljon, mitä minun olisi hyvinvointini eteen tehtävä.
Toinen asia on sitten taas se, onko minulla sisua ja tahtoa tehdä näitä asioita.

Tällä hetkellä selkä näyttelee jälleen pääosaa elämäni käsikirjoituksessa.
Se on viimeisen puolen vuoden aikan äitynyt niin pahaksi, että epätoivo alkaa nostaa päivittäin päätään.
Tuntuu, ettei lääkärikäynneistäkään ole mitään hyötyä, en saa sieltä sitä apua mitä tarvitsen.
Fysioterapiassa olen käynyt marraskuusta ja vaikka fyssarini on todella ammattitaitoinen, emme siltikään ole saaneet helpotusta tilanteeseeni.
Ei ainakaan tähän asti.


Viime tammikuussa perhekärhämän päätteeksi putosin autosta. Olin juuri ollut nousemassa auton kyytiin, kun olisin hallunnut saada kyydin mieheltä Tampereelle, jonne hänkin oli menossa.
Se ei sopinut hänen suunnitelmiin ja niinpä tuo lähtikin vauhdilla peruuttamaan pois kun olin juuri istumassa kyytiin. Putosin siitä maahan, johon jäin makaamaan.
Mies jätti minut siihen ja jouduin soittamaan apua hälystä, että pääsisin ylös maasta.

Olin loukannut taas selkäni tömähdyksessä. Kipu oli aika kova, mutta ajattelin sen menevän ajan kanssa ohi, kunnes aloin vuotaa verta ja jouduin sittenkin lähtemään ensiapuun.

Makasin yhden yön Acutassa tuon verenvuodon takia, mutta eivät ottaneet TT-kuvia, mitä ensin suunnittelivat, sillä olin edellisellä kerralla, syksyllä 2018, TT-kuvauksessa saanut varjoaineesta allergisen reaktion.
Nyt, näin jälkeenpäin mietin, olisi vain pitänyt ottaa tuo reaktion riski, sillä mitä ilmeisemmin jotain on tuosta tärkystä jäänyt, aiheuttaen lantionalueen tämän hetkiset ongelmani.


Kesäkuussa hankin hulavanteen, toivoen sen tuovan selkääni helpotusta.
Hetken sitä veivasinkin sydämeni kyllyydestä, mutta olisikohan tuo ollut elokuussa, kun hulatessa tuntui siltä, että joku olisi iskenyt äkillisesti rautanaulan selkärankaan.
Sen jälkeen elämä selkäni kanssa on ollut oikeastaan vain ja ainoastaan alamäkeä.

Edes yksi kivuton päivä. Se minulla olisi toiveissa.
Josko sellaisen vielä joskus saisi



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti